Vaihdosta kun ruvetaan puhumaan, niin on hyvä lähteä ihan alusta liikkeelle. Moni kysyy multa, että mistä tää idea edes syntyi, miks mä valitsin Espanjan ja osaanko edes kieltä. Lähes jokainen odottaa jotain sellaista vastausta, joka kertoisi mun harkinneen tätä pitkään ja hartaasti. No, ei ihan.
Mun kohdalla vaihtoonlähtö on aikalailla sponttaani päähänpisto, jota mä en suunnitellu ihan kauheesti ennen kun sitten allekirjoitin jo papereita. Tässä mä nyt oon mukavasti tän vuoden aikana kasvanu tähän ajatukseen kiinni, eikä Suomeen jääminen tunnu enään edes vaihtoehdolta.
Tosiaan mä hain vaihtoon viime syyskuussa Into- nimisen järjestön kautta. Kohdemaaksi valikoitui Espanja, koska mä koin sen olevan enemmän mun tavoitteita palvelevampi vaihtoehto, kuin Yhdysvallat. Mä haluan kokea latinokulttuurin kaikessa tulisuudessaan ja oppia kokonaan uuden kielen. Mut hei, mä oon lukenu kolme kurssia Espanjaa lukiossa, eli enhän mä nyt ihan pihalla voi olla? ;)
Espanjassa mua odottaa ihan äärimmäisen mukava perhe, joihin oon päässy tutustumaan jo helmikuusta lähtien! Perheeseen kuuluu nuorten vanhempien lisäksi kaksi pientä poikaa, joista toinen on 6-vuotias ja toinen 2-vuotias. Tää porukka asuu todella lähellä Madridin ydinkeskustaa, Rivas-Vaciamadridissa, eli mun sijoitus on osunut aikalailla nappiin! Mä tuun asumaan kolmikerroksisessa talossa, jonka kolmas kerros on kokonaan mun käytössä, eli mulla on oma makuuhuone ja kylppäri. Mä viestittelen mun host-vanhempien kanssa usein ja ollaan puhuttu skypessäkin, eli meillä on jo ihan mukavan rennot välitkin keskenämme :)
Ylhäällä mun tulevan makuuhuoneen näkymät. Hieman eroaa mun tästä nykyisestä näkymästä taloyhtiön leikkipaikalle, jonka lieveilmiöitä ei muuten tule ikävä. Mikäs sen mukavampaa, kuin huutavat lapset viikonloppuaamuina? :)
Mun lähtöön on enää 53 päivää jäljellä ja mulla on miljoona erilaista fiilistä sitä ajatellen: Toisaalta se ei tunnu yhtään todelliselta, toisaalta en mä kyllä Suomeenkaan ole jäämässä. Suurimman osan ajasta mä suurinpiirtein tärisen innosta kun mä ajattelen tätä, harvoin mua rupee mietityttää et entä jos mä en pärjäiskään? Yks asia on kuitenki ihan selvä; Mä en ole kertaakaan viimeisen puolenvuoden aikana epäröiny mun lähtöpäätöstä. Paitsi tässä viime viikolla, kun mun host-äiti lähetti kuvan keittiön lämpömittarista, joka näytti lähes 40 astetta...;)
Aika lähtöön valuu ihan käsistä, mut toisaalta se ei kulu millään. Jos mä olisin fiksu mä opiskelisin ahkerasti espanjaa koko kesän ja valmistaisin itteeni tähän kokemukseen, mut jotenki musta tuntuu et yks päivä mä vaan tuun olemaan siellä, enkä mä tajuu yhtään mitään mistä kaikki puhuu...ja se tulee olemaan ihan älyttömän siistiä.
Nyt mä voisin ryhdistäytyä ja mennä pakkaamaan vaatteita vähän lyhyemmälle reissulle (miten mä tuun selvitymään tavaroiden pakkaamisesta vuodeksi, kun tää yhdelle viikollekkin pakkaaminen on aina näin haasteellista...), nimittäin oon huomenna lähdössä Jennin kanssa Belgiaan moikkaamaan yhteistä ystäväämme Ripaa. Viimeksi mä kävin siellä toukokuun alussa ja sanotaanko, että jos tästä matkasta tulee kuin edeltäjänsä, niin on melkoinen viikko edessä ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti